Olen onnistunut pitämään salaisuuden yhden vuoden ja neljän kuukauden ajan. Hulppea ennätys, jota en luultavasti koskaan tule rikkomaan. Tuon ajan olen kirjoittanut dekkaria yhdessä väkivaltarikosyksikön entisen tutkinnanjohtajan, Juha “Hermo” Rautaheimon kanssa. Kirjamme Vainajat eivät vaikene ilmestyy elokuun lopussa Siltalalta, mikä on tuntunut täysin käsittämättömältä ja käsittämättömän upealta siitä asti, kun kustannussopimus marraskuussa 2020 allekirjoitettiin.
Kun yli kaksikymmentä vuotta sitten aloitin kustannustoimittajan työt WSOY:llä, minulle oli itsestään selvää, että oma kirjoittamiseni loppui siihen. Olin kirjoittanut alle kouluikäisestä asti, koko ajan ja kaikkialla: satuja, jännitystarinoita, proosayritelmiä, runoja, kirjeitä, tuhansia sivuja päiväkirjaa. Nyt lopetin lähes kaiken kirjoittamisen. Päiväkirja ja kirjeenvaihto muutaman ystävän kanssa jäivät ainoiksi kirjoittamisen lajeiksi, joita annoin itselleni luvan harrastaa.
Osa kirjoittamisen lopettamiseen johtaneista syistä oli oikeita, osa vääriä. Oikeat syyt liittyivät ajatuksiini siitä, että jos halusin täysin sieluin ja sydämin keskittyä muiden kirjoittamiin teksteihin (ja miten sitä halusinkaan!), en voisi yhtä aikaa kirjoittaa mitään omaa. En tiedä, olisiko se nuorena höyrypäänä onnistunutkaan, luultavasti ei, uskon että tässä mielessä päätös oli oikea. Kustannustoimittajan ammatti oli minulle ensi hetkestä lähtien kutsumusammatti, jolle halusin antaa kirjaimellisesti kaiken. Väärät syyt liittyivät, kuten ne usein liittyvät, muiden ihmisten asettamiin reunaehtoihin, joita en tuolloin kyseenalaistanut, koska ne vahvistivat omia ajatuksiani.
Kului kymmenen vuotta, viisitoista vuotta. En kirjoittanut mitään, lopulta hiipui jopa päiväkirjan pitäminen. Rakastin kustannustoimittajan työtä palavasti, koko ajan, vaikka se (lue: tapani tehdä sitä) vei minut pariin otteeseen kuukausien mittaisille uupumusperäisille sairauslomille. WSOY:ltä Siltalaan siirryttyäni opettelin antamaan itselleni hiukan armoa työpäivien pituuden ja työmäärän suhteen, ja vaikka harrastan ylilyöntejä ajoittain edelleen, on tilanne kuitenkin huomattavasti parempi kuin aiemmin. Ehkä juuri tuon itselle armon antamisen seurauksena aloin taas (hyvin haparoiden) kirjoittaa päiväkirjaa. Jotain muutakin tapahtui siinä päiväkirjan kirjoittamisen lomassa, aluksi niin huomaamatta, etten oikein edes ymmärtänyt mitä olin tekemässä: aloin hahmotella erilaisia kirja-ajatuksia sinne ja tänne, kalenterin takasivuille, päiväkirjaan, käteen sattuneille irtopapereille. Meni kuukausia ennen kuin tunnustin edes kotiseinien sisällä ääneen, että olen alkanut palata kirjoittamisen suhteen vanhoihin tapoihini – ja kun jouluna 2017 sain mieheltäni lahjaksi kunnollisen vihon kirjoittamista varten, aloin itkeä.
Kaikenlaisia hahmotelmia syntyi, epämääräisten vihkojen määrä kasvoi. Marraskuussa 2018 Markku Kaskela pyysi minua kirjoittamaan Firenzestä hänen ja Tomi Kontion toimittamaan Vaelluksia Italiassa -kirjaan. Jos hän olisi pyytänyt vuotta aiemmin, olisin sanonut heti ei, ehdottomasti ei. Olinhan lähes kahdenkymmenen vuoden ajan kieltäytynyt kaikesta kirjoittamisesta, kaikissa muodoissa. Mutta nyt sanoin Kaskelalle yltiöpäisesti kyllä, heti ja ilahtuneena, asiaa sen enempää puntaroimatta. Vuonna 2019 jatkoin yltiöpäisyyksiä ja toimitin Juha “Hermo” Rautaheimon, murharyhmän legendaarisen ex-pomon, muistelmat. Roolini tuon kirjan valmistumisessa oli tavallista editorin työtä huomattavasti suurempi, enkä siihenkään hommaan olisi vielä paria vuotta aiemmin missään tapauksessa uskaltanut tarttua.
Kansi: Kari Lahtinen
Yksi asia johtaa aina toiseen. Kun sanoo kerran kyllä, ovia aukeaa ja saa uusia tilaisuuksia sanoa kyllä. Ja mitä näitä kliseitä nyt on. Paikkansa pitävistä kliseistä ja kaikesta edellä kerrotusta huolimatta ensimmäinen selkäydinreaktioni oli sanoa EI, kun Touko Siltala joulukuussa 2019 ehdotti, että yrittäisimme kirjoittaa Rautaheimon kanssa yhdessä dekkarin. Hän oli seurannut vierestä mainiosti sujunutta yhteistyötämme elämäkerran parissa ja sanoi, että olisi sääli heittää moinen voimavara hukkaan. Olin itse samaa mieltä – ja siitä huolimatta sanoin ensin EI. Ajatushan oli ihan pöyristyttävä. Että todella alkaisin päämäärätietoisesti kirjoittaa. Eihän minulla ollut oikeutta, tuhannesta eri syystä minulla ei ollut oikeutta, minä olin aidan toisella puolella, valintani tehnyt jo kaksikymmentä vuotta aiemmin. Ja sitten kävi niin, että mietin yhden yön, ja sen jälkeen sanoin kuitenkin KYLLÄ.
Myöhemmin sain tietää, että myös Rautaheimo oli miettinyt dekkarin kirjoittamista yhdessä, Touko vain ehti ehdotuksineen ensin. Kun olin oman päätökseni tehnyt, mieleeni palasivat ryminällä yläasteikäisenä kirjoittamani dekkariaihiot. Muistin myös sen, kuinka ala-asteikäisen minäni lukuinnostuksen sytytti ensin Agatha Christie – vasta kaikki Hämeenlinnan kaupunginkirjastosta löytyneet Christiet luettuani siirryin lasten puolelle Neiti Etsiviin, Viisikko-kirjoihin, Hardy-poikiin, Arvoitus-sarjaan ja 3 etsivää -kirjoihin. Yläasteella ahmin Dorothy L. Sayersia, Rex Stoutia, John Dickson Carria ja Carter Dicksonia (joista viimeinen on yksi toiseksi viimeisen salanimistä), lukiossa luin Eeva Tenhusta, Pirkko Arhippaa ja Waltarin komisario Palmuja. Sydämeni sykki klassisen koulukunnan murhamysteereille, nykypäivänä cozy crime -lajityyppiin solahtaville teoksille, jotka tarjosivat minulle silloin ja tarjoavat yhä turvasataman ja hykerryttävää iloa niin hyvinä kuin pahoina päivinä. Myönnänkin auliisti olevani aivan häpeilemätön eskapisti. En olisi selvinnyt yhdestäkään vaikeasta ajanjaksosta aikuiselämässäni ilman Taru Sormusten Herrasta -elokuvatrilogiaa ja David Suchet’n tähdittämiä Poirot-filmatisointeja. Jos on olemassa ihmisiä, jotka selviävät kaikista elämän myrskyistä (tai ihan vain elämästä ylipäätään) ilman kevyttä mielikuvitusmaailman yläpilveä ja säännöllisiä dekkariannoksia, minä en kuulu heihin.
Yhteistyömme kannalta on tietenkin ollut elintärkeää, että Rautaheimolla ja minulla on samanlainen dekkarimaku – ja samanlainen kaipuu Christie-nostalgista murhamysteerimaailmaa kohtaan. Oli alusta asti selvää, että emme joutuisi käsikirjoitusta kirjoittaessamme kiistelemään ainakaan lajityyppiin liittyvistä asioista. Muutamaa päivää ennen joulua vuonna 2019 pidimme ensimmäisen palaverin kirjamme tiimoilta. Tapaaminen oli häkellyttävä. Olisi voinut luulla, että olimme suunnitelleet tätä kaikkea tahoillamme jo pitkään. Mikäli niin oli asianlaita, sitä ei kumpikaan ole tähän päivään mennessä ääneen myöntänyt. Joka tapauksessa meillä oli saman illan aikana valmiina synopsis tarinasta pääasiallisine juonenkäänteineen, alusta loppuun. Tietenkin kirjoitusmatkan varrella on tapahtunut kaikenlaista ja vaikka mitä, mutta perustarina elokuussa 2021 ilmestyvässä Vainajat eivät vaikene -dekkarissamme on tismalleen sama, kuin Lasipalatsin ravintolassa vuoden 2019 loppupuolella hahmottelemamme kertomus.
Yhden vuoden ja neljän kuukauden ajan olemme Rautaheimon kanssa kirjoittaneet, suunnitelleet, palaveeranneet, soitelleet, kävelleet kirjamme tapahtumapaikoilla punomassa juonia, lähettäneet satoja sähköposteja ja WhatsApp-viestejä. Olemme olleet innostuneita, tuskailleet, nauraneet, repineet hiuksiamme (onneksi emme kuitenkaan toistemme hiuksia), väitelleet, löytäneet kompromissin, saaneet briljantteja ideoita ja haudanneet surkeita ideoita. Meillä on ollut hauskaa ja välillä kamalaakin, sillä aina ei kirjoittaminen tietenkään suju. Päämäärämme on kuitenkin ollut alusta asti yhteinen ja pysynyt koko ajan samana: kirjoittaa vanhalle dekkariperinteelle kunnioittavasti hattua nostava rikosromaani, jossa asiantuntevat kuvaukset poliisin ja oikeuslääkärin työstä (oi Patricia Cornwellin Kay Scarpetta ja Hiljainen todistaja -tv-sarjan Sam Ryan!) yhdistyvät mehevään murhamysteeriin.
Kuva: Laura Malmivaara
Töiden ohessa kirjoittaminen on pahimmillaan stressaavaa, raskasta ja hankalaa, sen tietävät kaikki päivätyönsä ohessa kirjoittavat. Jos päivätyö vielä sattuu koostumaan lähes sataprosenttisesti toisten ihmisten tekstien kanssa työskentelystä, on tilanteessa vielä omat erityiset sudenkuoppansa. Olin oikeassa silloin nuorena, ei tämä ihan helppoa ole ollut – ja nuorempana en varmaankaan olisi tähän pystynyt. Nyt olen kuitenkin selviytynyt kahdesta syystä. Ensinnäkin olen ymmärtänyt, ettei toisen tarvitse välttämättä olla toiselta pois. Saan yhä tänäkin päivänä järkälemäisen määrän virtaa ja sähköä kirjailijoiden käsikirjoitusten kanssa työskentelemisestä, sellaista energiaa, jota on mahdoton kuvailla ja joka säteilee kaikkeen mitä teen. Myös oman tekstin kirjoittamiseen, niin uskon. Toinen selviytymiskeino on ollut tiukka rajaus. Työpäivien aikana en ole edes hengittänyt dekkarikäsikirjoituksemme suuntaan, olen jättänyt ranskalaisten viivojen muistiinpanotkin tekemättä, vaikka mieleeni olisi pulpahtanut jotakin kirjaamme liittyen. Sen verran on vieläkin selkäytimessä ajatus siitä, että muiden teksteille pitää antaa kaikki huomio, täysi sielu ja sydän. Yksikin muistiinpano voisi johtaa toiseen ja se kolmanteen ja siinä sitä sitten oltaisiin, yhtäkkiä puoli tuntia työpäivästä menettäneenä. Vieläkin poden huonoa omaatuntoa niistä muutamasta puhelusta, jotka olemme Rautaheimon kanssa hoitaneet erilaisissa pakkoraoissa työpäivien aikana. Antakoon editorien suojeluspyhimys nuo hairahdukset minulle anteeksi.
Kirjoittaessani tätä olen kolmen kuukauden vuorotteluvapaalla, jonka aikana viimeistelen sekä dekkariamme että toista syksyllä ilmestyvää kirjaa, jonka tekemisessä roolini on peruseditoimista suurempi: palomestari Reijo Salmisen elämäkerrallista teosta: Tulta, hikeä ja kyyneleitä. Siitä tulee hieno kirja, koskettava, hauska ja vaikuttava kuvaus palomiehen työstä neljän vuosikymmenen ajalta. Nautin näiden molempien kirjojen tekemisestä suunnattomasti. Ei ole yksi kerta eikä kaksi, kun olen istunut työhuoneellani Kalliossa ja – aivan kirjaimellisesti – kyynelehtinyt vähän onnesta avatessani läppärini työpöydältä jommankumman näistä kirjatiedostoista. Tästä voisi ehkä päätellä, että olen kaivannut kirjoittamista.
Kansi: Kari Lahtinen
Oli uskomaton onnenpotku kymmenen vuotta sitten päästä töihin Siltalaan, pieneen kustantamoon, jossa koko tuolloin viisi ihmistä käsittänyt henkilökunta oli pakkautunut samaan pienehköön avokonttoriin. Työskentely Siltalassa on ollut intiimiä, innostavaa ja jatkuvasti toiset huomioivaa, ja byrokratian täydellinen puuttuminen on vapauttanut energiaa monenlaisiin asioihin. Omalta henkilökohtaiselta kannaltani erityisen tärkeää on ollut se, että Touko ja Aleksi Siltala ovat olleet esimiehiä, jotka ovat työntäneet minua eteenpäin silloin, kun olisin mieluummin jumittanut paikoillani. Ilman Aleksin lempeää tölvimistä en olisi koskaan valmistunut filosofian maisteriksi, ilman Toukon suorasukaista kysymystä en olisi koskaan kirjoittanut rikosromaania. Tai sanotaanko niin, että ainakaan en olisi kirjoittanut yhdessä Rautaheimon kanssa juuri tätä dekkaria juuri nyt. Luulen, että olisin joskus yrittänyt kirjoittaa jotain, sen verran on erilaisia vihkopinoja kotiimme ehtinyt kertyä – ja on niistä vihkoista itse asiassa ollut hyötyä jo tämänkin kirjan kohdalla. Itseni tuntien olisin kuitenkin odottanut oikeaa kirjoitushetkeä niin kauan, että sellaista tuskin olisi koskaan tullut. Yksi tärkeistä talismaanilauseistani, joita nykyään tuijotan päivittäin ilmoitustaulullani, kuuluu näin: “Whatever you’re meant to do, do it now. The conditions are always impossible.” Näin sanoi Doris Lessing, ja minä uskon, että hän oli tismalleen oikeassa.
– Sari Rainio
